Pitkään ja hartaasti kypsynyt Tuli&Savun lastenrunous, ruumis, nonsense-teemanumero on monien vaiheiden jälkeen (toivottavasti) ilmestynyt koteihin ja kirjakauppoihin. Pääkirjoitusta ja sisällystä voi käydä vilkaisemassa täältä.

Mukavia runonlukuhetkiä!

“Escaping Criticism”, Pere Borrell del Caso (1874).

Terveisiä Mietoisista: Henriikka, Kristian, Mikael

Marko Niemi on aloittanut uuden kokeellisuutta käsittelevän blogin. “Kompassi pyörii” yhä vain kiinnostavien ja tälläkin sivustolla puhuttaneiden asioiden äärellä. Samalla se väittää.

“Yhtäältä sitä [kokeellista runoutta] on tehty muutaman viime vuoden aikana niin paljon, että kokeellisuus sinällään, kenties jonkinlaisena valtavirran negaationa tai marginaalina, ei ole enää kovin kiinnostavaa. Pikemminkin tuntuu siltä, että jos jokin valtavirta on olemassa, se tarkoittaa enenevässä määrin nimenomaan kokeellisena itseään markkinoivaa runoutta; että kokeellisuutta, tai ainakin kokeellisiksi kuviteltuja maneereja ja tekniikoita, on lähes pakko vähintään kokeilla, jos mielii saada osansa jostain mystisestä sukupolvikokemuksesta.

Toisaalta kokeellisuuden nimissä on tehty toistaiseksi hyvin vähän mitään, mikä olisi erityisen hyvää tai mielenkiintoista runoutena tai mikä toimisi itsenäisesti, ilman “kokeellisuus”-leiman tarjoamia apupyöriä.”

Ks. Neonvalot: “Teokset, joita ei yleensä arvostella“

Sivuille on lisätty kuvagalleria Heidelberg-merkkisellä tiikelipainokoneella painetuista töistä. Kuvat: Olli-Pekka Tennilä.

Maaria Pääjärvi kirjoittaa blogissaan mm. kritiikkinumerosta (4/08) ja kirjaSin-numerosta (1/09).

“Salusjärvi huomasi, että T&S:n kritiikkikokeilut olivat kokeellisia erityisesti formaalilla tasolla. Eli kielellä leikiteltiin ja sitä sovitettiin kritiikkitekstiin. Kritiikin konventioita ei taas juurikaan rikottu. Tekstin lopusta selvisi kirjoittajan arvio silloin kun arvio oli mukana. Tekstit siis epäonnistuivat suhteessa yleisöön ja suhteessa keskusteluun runoudesta. Sen sijaan ne synnyttivät kritiikin lajin sisäistä keskustelua, onhan siitä todisteena jo Salusjärven teksti, tämä tässä ja jo aiemmin käyty keskustelu T&S:n blogissa.

Kritiikkinumeron lapsosista suloisin on kuitenkin tämä Johannes Knektmanin katsaus.”

Vieroitusoireena saattaa esiintyä päänsärkyä. Vieroitusoireena saattaa esiintyä kuulon herkistymistä. / Huone on niin täynnä mehiläisiä että ei oikein tiedä mitä ja mihin. Asetan kielelleni valkean pillerin / ja puraisen.

(Sinikka Vuolan runosarjasta ”Große Fuge”)

Tuli&Savun “kirjaSin” on nähnyt päivänvalon. Pahoittelen lehden myöhästymistä; seuraavia numeroita tehdäänkin jo kynät ja koneet sauhuten. Nyt ilmestyneen numeron aiheena on ”kirjaSin”. Teema-artikkelissa Juri Joensuu ja Kristian Blomberg käsittelevät ”painotekniikan ja painetun runouden käyttämiä kirjaSimia”.

Numeron visuaalisen ilmeen ovat innoittaneet Olli-Pekka Tennilän kollegoidensa kanssa Heidelberg-merkkisellä tiikelipainokoneella tekemät kokeilut (katso kuvat) sekä aktivistinen julisterunous ja laajemmin -kirjallisuus, josta tunnetuin esimerkki nykypäivänä lienee ”Loesje-ryhmän” toiminta.

Tuli&Savun kotimaisesta runotarjonnasta huolehtivat tällä kerralla Sinikka Vuola, Olli-Pekka Tennilä, Virpi Alanen, Antti Arnkil, Mikko Viljanen, Satu Kaikkonen ja Jusu Annala (sekä muutama anonyyminä pysyttelevä henkilö). Osa runoista on erityisesti tilattu ja sovitettu lehden erikoista formaattia silmällä pitäen, mikä osaltaan vahvistaa numeron ainutkertaisuutta.

Pääkirjoitus ja sisällysluettelo lehtiarkistossa.

******

Seuraavan numeron teemana on “lastenrunous, ruumis ja nonsense”.

Tuli&Savu 3/09 kartoittaa venäjänkielistä nykyrunoutta.

Lukuiloa,
t. Tuli&Savun toimitus

nuorekasta hölötystä runoista:  http://areena.yle.fi/hae?pid=209815

Nyt tiedän, mitä varten lehdellä on tällainen blogi.

Kiitos Mervi Kantokorvelle kipakasta, tyyliltään taiturillisesta ja osin osuvasta keskustelunavauksesta (”Runous kuuluu kaikille”, HS, 4.2.2009). Jotta keskustelu pysyisi auki, muutama kommentti:

Ensinnäkin

Kun väitän pääkirjoitukseni alussa, että runouden lukijoista suurin osa myös kirjoittaa runoja, en missään nimessä tarkoita runoskeneillä heiluvia “runoporukoita” tai esikoiskirjansa julkaisemisesta haaveilijoita. Tarkoitan kaikkia niitä ihmisiä jotka satunnaisesti tai säännöllisesti harrastavat kirjoittamista, tulevat kirjoittaneeksi runoja. Olen ollut vilpittömästi siinä uskossa, että pöytälaatikkorunoilijoita on jopa enemmän kuin runouden lukijoita. Ainakin heitä on enemmän kuin runokirjojen ostajia.

Toiseksi

Kantokorpi kirjoittaa hauskasti, että lehti tarjoaa “kokeeksi” kritiikkiä, jossa ”runoilijat runoilevat runoista runoilijoille”. Vaikka suomen ”kokeeksi” saattaisi kääntyä englanniksi muotoon “just for fun”, ei kokeiluihin pidä suhtautua ihan noin kevyesti.

Kritiikkikokeilun kutsu oli jätetty mahdollisimman avoimeksi. Tarkoitus oli usuttaa kriitikkoja/runoilijoita kehittämään ja pohtimaan kritiikin muotoa ja ongelmia. Siis vastaamaan kritiikin muodolla kritiikin ajankohtaisiin ongelmiin. (Kuten pääkirjoituksessani totean, mistään uudesta keksinnöstä ei silti ole kysymys.)

Itse pidän kokeilua sekä kirjoittajana että analyyttisenä lukijana mielenkiintoisena. Esimerkiksi Virpi Alasen kritiikki Hannu Helinin teoksesta Linnumpi nyt onnistuu mielestäni puhumaan olennaisella tavalla kritisoitavana olevasta teoksesta.

Tällä hetkellä, aika monen mietinnän jälkeen, ajattelen, että runollisemman kritiikkityypin kokeilemista ja kehittämistä on hedelmällistä jatkaa. Olen myös sitä mieltä, ettei muodoltaan kokeileva/runollinen kritiikkikään saa olla mitä tahansa. Myös sitä pitäisi koskea vaatimus keskustelusta teoksen syvyyden kanssa.

Kolmanneksi

Vaikka pääkirjoitus käsitteleekin lähinnä kokeeksi kirjoitettuja kritiikkejä, viimeisin Tuli&Savu sisältää hyvin paljon muutakin. Tarkoituksena ei ollut väheksyä “perinteistä” kritiikkiä tai kritiikkojen ammattitaitoa – päinvastoin! Tuli&Savun perinteinen kritiikkiosasto on lehden tärkein toistuva osasto ja lehti on sitoutunut kehittämään ja pitämään yllä kritiikin tasoa. Tämä edellyttää myös keskustelua siitä, mitä kritiikki on ja mitkä ovat sen päämäärät.

Toisaalta myös jako “perinteisen” ja “kokeellisen” kritiikin välillä on keinotekoinen. On olemassa kriitikkoja jotka ovat kirjoittaneet jo kauan ”kokeilevaa” tai “metaforista” kritiikkiä, jotka luovat uusia käsitteitä tai uudistavat käsitteitään aina sen mukaan, mitä kulloinenkin arvosteltava teos vaatii.

Neljänneksi

Kulttuurilehden tekemiseen kuuluu olennaisesti tietty sisäpiiriläisyys, se että lehteä tehdään suhteellisen pienellä porukalla. Tällä tavoin tekijöiden on mahdollista painaa leimansa lehteen, ja lehden identiteetin piirtyä selkeästi. Välillä tapahtuu toki yli- ja ohilyöntejä, ja välillä piirit ovat aivan liian pienet.

Viidenneksi

Lehden näkökulmasta kritiikkikokeilu on myös teko, jonka tarkoituksena on saada aikaan keskustelua kritiikin olemuksesta ja päämääristä. Toivottavasti keskustelu siis jatkuu.

Henriikka Tavi

Tarjolla on hienoja esseitä: Virpi Alanen kirjoittaa  runokritiikin nykytilasta, Kristian Blombergin ja Juri Joensuun artikkeli käsittelee digitaalisen runouden ja videorunouden arvottamisesta. Numerossa myös englantilaisen kirjallisuuskritiikin isän Samuel Johnsonin mietteitä kirjallisuuskritiikistä sekä otteita Walter Benjaminin kirjallisuuskritiikin ohjelmaluonnoksista.

Tarjolla on kokeilevaa ja perinteistä kritiikkiä sekä lehden kriitikkojen puheenvuoroja. Mari Kosken, Lassi Hyvärisen, Marianne Mooren ja Gerard Macén numerossa julkaistavat runot lähestyvät kukin omalla tavallaan kritiikkiä. Runo&kuva-palstalla Francis Picabian visuaalisia runoja ja Tulentekoa-palstaakin täyttää tällä kertaa suomennos: Charles Bernsteinin “Runoprofiloija”on hyödyllinen työkalu jokaisella runon kanssa kamppailevalle. (“Runoprofiloijan” kääntäjän nimi jäi epähuomiossa pois numerosta, tekstin on kääntänyt Mikael Brygger.)

Tutustu kritiikkinumeron pääkirjoitukseen ja sisällysluetteloon!