Pieni kommentti sitaattikeskusteluun. Näen tässä nyt mahdollisuuden vielä puolustaa kritiikkikokeilua:

Mervi kirjoittaa: “just joku salmenniemi on aivan mahdoton siteerata ja lukijaan yltävä runopuhe siitä vaatii ehdottomasti tekstin näkemisen, kuvailemalla sen kanssa ei pääse mihinkään.”

Juuri tuo joidenkin teosten “siteeraamiskelvottomuus” on yksi seikka, jonka voisi ajatella motivoivan ainakin sellaista kritiikkiä, josta Daniela Floman käytti nimitystä “lavastava” (Iscensättande) . Siis ideana on (jos olen oikein ymmärtänyt?), että kriitikko esim. kuvailemisen tai siteeraamisen sijaan ikään kuin tulkiten paikantaisi runoteoksen jonnekin, tekisi jonkinlaisen fiktion tai lavastuksen ja käyttäisi tätä ainakin tekstin havainnollistamisen välineenä. Harryn kirjan kanssa en keksi parempaakaan tapaa, enkä edelleenkään ymmärrä että miksi ei. Miksi ei?

Kiitos myös Jonezolle ilahduttavasta näkökulmasta, olen saanut tuosta kokeilusta kiinnostunutta ja positiivista palautetta myös muutamilta teatterikritiikin ja kuvataidekritiikin ammattilaisilta …

Ajattelin, että saattaisi olla paikallaan tuoda lukijankin mielipide. Pitkäaikaisena runoudenystävänä ja lukijana (Minä tosin olen Tavin mainitsema kirjoittaja-lukija, pöytälaatikkorunoltaja¹) kirjoittaa omat huomioni noista kritiikkikokeiluista.

Mutta sitä ennen pari sanaa päivälehtien runokritiikistä.

En muista milloin olisin viimeeksi lukenut päivälehtien runokritiikkejä (Tarkalleen ottaen muistan, kyseessä oli Ville-Juhani Sutisen kirjoittama Virrata että kritiikki, mutta senkin luin vain koska otsikko oli hauska) kyllästyin niihin jo vuosia sitten, ne eivät yleensä kertoneet minulle juuri mitään käsittelemästään kokoelmasta. Päivä- ja aikakauslehtien runokritiikeillä ei siis ollut minulle mitään annettavaa ja niinpä lopetin jo vuosia sitten käytännössä täysin runokritiikkien lukemisen.

Mutta koska en kuulu näihin tässäkin keskustelussa mainittuihin “runopiireihin” kaipasin kuitenkin tietoa uusista runoilijoista ja ylipäätään siitä mitä Suomalaisessa runoudessa tapahtuu — tulisi nimittäin helvetin kalliiksi ostaa kaikki Suomessa julkaistavat runokokoelmat vain seuratakseen mitä Suomen runoudessa tapahtuu.

Ja kun sitten tutustuin tuli&savuun olinkin äkkiä hyvin tyydytetty lehden tilaaja.

Eli, alunperin tilasin tuli&savun pitkälti vain lukeakseni arvosteluja, itseäni asiantuntevampien ihmisten huomioita jostain runokokoelmasta. Kaikki muu mikä sen mukana on tullut on ollut vain plussaa.

Mitä tulee näihin kokeileviin kritiikkeihin, niin minusta niitä saisi tulla huomattavasti lisää. Pidin niistä kokeilevista kritiikeistä jotka olen ehtinyt lukaista.

Esim. täällä mainitusta Luoma-ahon Virrata että kritiikistä on, Luoma-ahon itsensäkin suulla, sanottu ettei se ollut kritiikki, ehkä niiin onkin, mutta se esitteli minulle omasta runojen lukutavastani poikkeavan tavan lukea runoutta.

Ja vaikutuksille alttiina kokeilin lukea ko. kirjan “Luoma-aholaisesti”, mikä avasi minulle Virrata ettän aivan toisenlaisena kuin olin sen aiemmin kokenut.

Voiko kritiikiltä vaatia enemmän?

Kirjoittaisin muutoin muistakin kokeilevista kritiikeistä, mutta ikävä kyllä en ole vielä ehtinyt kunnolla paneutua niihin Virpi Alasen Helin-arvostelua lukuunottamatta ja kun en juuri tuota Helinin kokoelmaa omista en siitä, tai Alasen kritiikistäkään, osaa sanoa muuta kuin että sen ansiosta (mahdollisesti) hankin Linnumpi nyttenin ;-)

(Kuten sanoin, olen altis vaikutuksille. Voisin kirjoittaa pitkän sepustuksen siitä kuinka hyvät kritiikit — runoudesta nyt puhumattakaan — vaikuttavat minuun yllättävilläkin tavoilla, mutten viitsi, sillä se saattaisi olla teille vaivaannuttavaa luettavaa)

¹ Riippuu tietenkin pöytälaatikkorunoltajan määritelmästä, ehkä olenkin omakustannerunoilija, olenhan julkaissut pari omakustannetta.

minulla oli mielessä tietenkin muut jutut, kuten lukutavat ja tekstuaalisen hahmottamisen muovautuminen tiettyyn suuntaan. oikeastaan virrata että oli tästä vain yksi esimerkki, jos kohta hieman ambivalentti: siinä on selkeästi latenttina myös tuo filosofis-formalistis-kielellinen rekisteri, joka ei keskimäärin ole ominaista sille tekstille, jota “kursorisella” tarkoitan. oikeastaan virrata että on aivan omanlaisensa olio; siitä huomaa että harryn tulokulma estetiikkaan on alkujaan kuitenkin melko erilainen kuin esimerkiksi itselläni.

tuskin lainaukset parhaimmillaan on kumminkaan arvostelijan “väitteitä” vahvistamassa, ainakaan sanomalehtikritiikissä, joka ei mahda kuulua tieteellisen argumentaation piiriin. mutta kiinnostavaa olis kuulla, miten teistä negatiivinen arvottaminen pitäis perustella tai taustottaa. jotkut dissaa “en vaan tykkää”-tyyliin, ite huomaan helposti hakevani jotakin formalistista käsikassaraa sanoakseni ettei tää nyt oikein…

riston ajatus linkityksestä on melkein ainoa verkkokritiikin puoltolause jonka mäkin tunnustan. just joku salmenniemi on aivan mahdoton siteerata ja lukijaan yltävä runopuhe siitä vaatii ehdottomasti tekstin näkemisen, kuvailemalla sen kanssa ei pääse mihinkään. tässäkin taustaa sille, mitä kristian puhu edellä just tän nimenomaisen kokoelman “kohtalosta”.

sitte vielä teemun peräänkuuluttama esseistiikka historiallisista poetiikoista yms. joka avautuis lukijalle ilman arvosanaa kirjallisuustieteessä. tää olis aivan välttämätöntä tavaraa esimerkiks mun edellä kuvaamissa yliopisto-opetuksen ulkopuolisissa runonlukijoiden kohtaamisissa.

Muistan itse kuinka Tulta toimittaessani kiroilin (ja Miia yhtä lailla ennen mua; ja Hentsu ja Miksu nyt) kuinka hankalaa on Suomesta löytää (pakkohan niitä kuitenkin täällä jossain on olla?!?!) joku kirjottamaan runoutta hitaasti ja harkiten käsitteleviä esseitä.

Mä ehdotin sitä Johnsonia tähän kritiikkinumeroon esimerkiks just sen takia että olis edes yks päänavaus tähän suuntaan – kun kaiken kokeilun täytyy aina käydä rinnan sen kanssa mikä on tullut ennen; ei voida puhua “uusista kritiikin muodoista” jos ei edes tiedetä, mitkä kritiikki on tarkoittanut viimeiset pari vuosituhatta? Mutta mä nyt oon tämmönen traditionalistihempukka. :)

Teemun kommentti osoittaa konkreettisesti sen, kuinka tärkeitä kunnolliset ja pitkät sitaatit ovat, kun halutaan puhua runoista.

Teemu sanoo “kritiikissä voidaan keskustella omasta suhteesta runoon älykkäästi ja siten että se avaa erilaisia arvottamisenkin tasoja” Varmaankin tämä edellyttää, että runo on lukijan edessä.

Sanomalehtikritiikin ei tarvitse tukehtua 3000 merkkiinsä, jos lukija saa linkin. Siitä hän voisi edetä tekstiotteeseen tai kriitikon keskusteluun runon kanssa.

Laajemmissakin kritiikeissä linkki mahdollistaa paljon.
Keskeiseksi esimerkiksi nousseen Harry Salmenniemen Virrata että -kokelman siteeraaminen on mahdotonta, mutta linkistä avautuva teoksen aukeama auttaisi jo asiaa.

Mervi: “vierastan arvioissaan “esiintyvää” kriitikkoa, sellasta poseeraamista ja oman kirjoittavan subjektin performointia”

Uskoisin että tässä on kyse jonkinasteisesta väärinymmärryksestä. Otetaan esimerkki siitä miten kritiikissä voidaan keskustella omasta suhteesta runoon älykkäästi ja siten että se avaa erilaisia arvottamisenkin tasoja. Olen pahoillani että esimerkkini on englanninkielinen. Drew Gardnerin runo “Safety Line”:

SAFETY LINE

I need to find out how I can brim over more
but I can barely muster the lock.
criticism wants optical swelling
with the extra things lying around
little pieces of bone
heartbeat with simple rules
we could program a computer with
okay, lame, I know…
toward the end of the song
she was waving her free hand
around my head in a frantic gesture
revolving planet with plants on it
and that way be a playmate
with jars that befriend people
what more do you want?
no sweet vision without horrible mishap
either a dilated keyboard
or jockeying insurance into our hands
the beat of flippered limbs
at the end of rope-like effort
that moment of ability
my kid has been choking on for about a year
what people don’t know is
ospreys have no need for this crap
with a finger in a straight splint
for the last four weeks
I swordfight through life
hyper-extended between a farmer and a planted seed,
if he opens his eyes he is feeling the whole world’s obstruction
those who contemplate the beauty of teeth
find reserves of strength in paper
the universe is full of parietal space
which explains the softest mouth
that used tongue and knew just when to say something
I the they they know how to feel about
a gentle tug upon the sun
painted a security state
regarding the theft of my friends
and sort of hinted at the time I reached into
we don’t know about your life, how can we know?
these growing crystals that grow… on purpose? another day
let the beauty of what you love
be a curved splint
to account for the spelling errors
and plentiful global conspiracies
as flexible
as any wind

Runosta käytiin keskustelua jokin aika sitten. Tässä keskustelussa eräiden kriitikkojen näkökanta oli, että runon tiheät kuvastoryppäät ja se, että runo ei suostu kontekstualisoimaan näitä symbolejaan tai sitä, mitä symboloidaan tai mihin suuntaan, jättää heidät kylmäksi: kun runon kanssa ei voi väitellä ilmeisin argumentein tai kun tuntuu siltä että runo ei tahdo seisoa symbolisointiensa takana, ainoa reaktio on vastustaa tunnetta, että runo vastustaa lukijaa.

No, tässä olisi mielestäni järkevästi ilmaistuna sellainen suhde runoon, joka usein tuntuu olevan vaikeampia runoja dissailevien kriitikoiden dissailun takana.

Miten tällaiseen väitteeseen voisi vastata, muuten kuin oman lukemissuhteensa kautta? Minä en esimerkiksi itse ymmärrä ollenkaan mikä tässä runossa lukijoita rasittaa, koska itse käsitän sen jotenkin hyvin ilmeisesti kerronnallisena ja yhden puhujan omaa absurdilta tuntuvaa tunneskaalaansa käsittelevänä tekstinä:

no sweet vision without horrible mishap
either a dilated keyboard
or jockeying insurance into our hands
the beat of flippered limbs
at the end of rope-like effort
that moment of ability
my kid has been choking on for about a year

Tämän katkelman esimerkiksi luen minirunona runon sisällä. Ensimmäinen säe on “otsikko” joka pystyttää katkelman tunneskaalan. Sen jälkeen seuraa neljä kuvaa tai kuvausta tapahtumasta tai tunnetilasta, jota tavoitellaan. Nykyelämän huijaukset (vakuutusten ja käyttökelvottomien näppäimistöjen kanssa sekoilu) yhdistyvät epätoivon ja voimattomuuden mielikuviin (räpylöiden räpiköinti); toivona tuntuu olevan “jonkin” köyden kapea napanuora, joka kuitenkin samastuu lasta kuristavaan “kyvykkyyden hetkeen” (ajattelen jostain syystä jotain lasten Idols-kilpailua tms)… Koko runon voisi käydä läpi tällä tavalla.

Tähän liittyy tietysti kaikenlaisia ongelmia. Erilaiset maut ja lukutottumukset kun saattavat erota hyvin jyrkästi pelkästään partikkelien käytön suhteen. Tiedän ihmisiä, jotka eivät siedä ashberyläistä deiktiikkaa, “jokin”, tai “joku”-sanojen toistelua…mutta musta taas on aina tuntunut se “mitäänsanomaton” hämäryys jotenkin äärimmäisen runolliselta, runollisuuden ytimeltä jopa…kun lakataan sanomasta mitään koherenttia mutta silti kyetään (ja juuri siksi!) ilmaisemaan sellaisia tunteita, joita mikään muu väline ei ilmaise: tästä oma runouskäsitykseni kumpuaa (muun muassa!)

No, nyt päädyin jauhamaan jostain omista runokäsityksistäni! ENIVEI: ehkä se mitä itse kaipaan olisi että arvostelijat oppisivat lähilukemalla perustelemaan väitteitään; nykyään tekstiesimerkit arvosteluissa ovat pelkkiä havainnollistuksia: tällaisiakin sanoja se runoilija on pistänyt peräkkäin!

Kritiikin “genreytyminen” tuottaa usein horisontteja niin kapealle sektorille, että kysymyksenasettelu ei tunnu enää koskevan muita kuin asianomaisia.

Mietin sitä, että taideteokseen astuminen on kokemus, asia jota ei kyetä edes määrittelemään, mutta joka eittämättä kytkeytyy siihen, että teos puhuttelee joko sydäntä tai päättelykykyä. Kokemuksen merkittävyydestä puhuminen on vaikeaa, varsinkin jos lopputulos on että kokemus ei ollut tärkeä.

Taiteen historiassa tämä on usein johtanut siihen, että taiteen asemaa kulttuurissa ja “kokemuksen” reunaehtoja on kirjoitettu näkyviksi. Vankan pohjan tähän ovat muodostaneet juuri konservatiivit, jotka ovat luoneet ja ylläpitäneet sivistyksen reunaehtoja. Nyt heitä ei näy. Esimerkiksi Let me love -tarrat olisivat mahdollistaneet kunnon vanhanajan kulttuurikeskustelun, joka lusahti Mika Hannulan ja Pekka Saurin lainsäädäntölörpöttelyyn. Lassi Hyvärisenkin runokapina täyttää vain avantgarden muodon, sen purkuaukko on komiikka, koska se luo ja keksii omat oppositionsa.

Kriitikon roolista: vedit aika tappiin tämänkin ajatushahmotelmani. Annan siksi kirjoittamisesimerkkejä:
1) uutinen: Matti Vanhanen puhui eduskunnassa
2) kokemus: Matti Vanhasen raakkuva ääni kaikui alakuloisessa eduskunnassa.
3) poseeraus: Kun astuin eduskuntaan, huomasin Matti Vanhasen pitävän puhetta.

Suhteessa kritiikkiin, pidän 2:sta parhaana. Se käsittelee aihetta tapauskohtaisesti (ei “yleisenä”), tekee näkyväksi kirjoittavan subjektin tuntemukset, mutta puheen kohde on tapahtuma eikä kirjoittava subjekti. Lukijan tehtäväksi jää ymmärtää, että raakkuva ääni ja alakuloinen eduskunta edustavat tuntemuksia joita ei voi mittarilla mitata.

Kriitikon tehtävä taas on tietysti ymmärtää tekstissä poseeraaamisen ja röhnöttämisen ero asian käsittelyyn omien kokemustensa ja sivistyksensä perusteella. Välimatka on iso, ja alleviivaan, että jyrkilehtolamainen pönötys ei ole mielestäni kriitikon maali.